Jouluvalopoliisista päivää

Tähän aikaan vuodesta alkaa aina sama piina. Nimittäin toinen toistaan mauttomammat valoinstallaatiot naapuruston pihoilla ja partseilla. Niiltä ei voi valitettavasti välttyä, kun on pakko ulkoiluttaa koiraa kaksi kertaa päivässä ja aina pimeällä.

(Sisäinen kukkahattutätini yrittää kyllä joka vuosi muistutella, että kivahan se on kun saadaan edes jotain valoa tähän pimeyteen. Silti, katselen mieluumin vaikka ikuista mustuutta kuin verkkokalvoja puhkovaa hirveää valosaastetta.)

Ykkösinhokkejani ovat a) kaikenkirjavat ja b) vilkkuvat valot. (jälkimmäisiä luojan kiitos näkee enää aika harvoin.) Ja tietty näiden kahden yhdistäminen on ihan äärimmäinen kammokokemus.

Toiseksi pahimpia ovat räikeänväriset tsydeemit. Kirkuvan siniset tuovat mieleen nakkikioskin ja punaiset bordellin. Myös ne hirvittävät valokaapelit pitäisi kieltää. Mihin ihmeeseen ne on tarkoitettu? En ole eläissäni nähnyt yhtään kivan näköistä valokaapeli-asetelmaa. Ihan huippu oli yksi edellisen asuinkaupungin naapuri, joka viritteli joka syksy vihreän valokäärmeen mattotelineensä ympärille. Siis voi elämä! Teki joka vuosi mieli mennä kysymään siltä ihan naamakkain, että onko toi ihan todella sun mielestä kaunista??

Täten julistankin ainoaksi sallituksi valoasetelmaksi joulunalusaikojen pimeyttä valaisemaan yksinkertaisen, vanhan kunnon kirkkaan valosarjan kuusessa. Hätätapauksessa myös tuijat, katajat tai muut havukasvit sallitaan. Muista langetettakoon sakkoja ja raipparangaistus.

Ugh, olen puhunut.

äiti älä ihan tosi

[hmm. miksiköhän nää mun otsikot vaatii aina selitystä? Tämän kertaisen nappasin jääkaapin ovesta. Ostin viikko sitten 510 erilaista sanaa ja päätettä sisältävän jääkaapimagneettisarjan, ja teinit on laatineet siitä jo vinon pinon mietelauseita, runoja ja aforismeja jääkaapin oveen. Kyllä nuoret on luovia, vai mitä sanotte tästä: "Niin luonnotonta on kauneus. Sen kaipaus kauan kuohuissa epäröi. Mutta nuori viha odottaa hetkeä." Kääk.]

Täytyy varmaan päivitellä hevosprojektin tilannetta, kun toinen uskollisistani lukijoistani eli M kehotteli vienosti kirjoittelemaan vähän useammin. Ihan asiaa, on varmaan itsekin mukavaa joskus vuosien jälkeen palata lukemaan, miten kimuranttia se hevosen hankinta sitten loppupeleissä olikaan. Ja ihanaa.

Tällä hetkellä on kiikarissa kaksi ruunaa. Toisen omistaja on reissussa ja palaa viikon päästä, joten joudun tämän välin tuijottelemaan omistajan linkittämiä videonpätkiä ja haaveilemaan. Suoraan sanottuna ruuna vaikuttaa justiinsa siltä kuin etsimmekin. Suurin ongelma on olla innostumatta liikaa. Koska olisihan se nyt ihan idiooottimaista ostaa ensimmäinen hevonen mikä tuntuu omalta, olisihan? Täytyy myös muistaa, että meitä hevosen ostajia on kolme. Se, että jollakin kaakilla on mun mielestä ihanasti pilkettä silmässä tai se sattuu näyttämään juuri siltä oikealta, ei välttämättä saa teinejä lämpenemään ehdokkaalle tippaakaan.

Toinen ruuna siis tuli siitä, että olen yrittänyt paikata aukkoa katselemalla ahkerasti muitakin myyntihevosia. Isolla kotimaisella myyjällä on oikein kivan oloinen heppa kaupan. Hinnasta tosin ei ole tietoa. Olen lapsille luvannut soittaa ja kysellä ruunasta tarkemmin maanantaina, ja jos hinta on sopiva niin ei kun katsomaan.

Ja sittenkin, jotenkin musta tuntuu koko ajan, että herään kohta ja kaikki on kuten ennenkin ja tämä oli vain ihanaa unta. Nipistäkää mua.

Sinä vuonna lumi tuli aikaisin

Jos ikinä kirjoitan kirjan tästä vuodesta, aloitan sen otsikon lauseella. (Tämä ei nyt varsinaisesti liity mitenkään mihinkään, olkoon nyt vain tuossa jotta muistan sen vastaisuudessa.)

Parin keskieurooppalaistyylisen mutatalven jälkeen suhtaudun nykyisin lumeen kuin harvinaiseen (yllätys)lahjaan. Lumisateella alan automaattisesti ajatella kaikkia elämässä oikein päin olevia asioita: terveys on tallella (ainakin laajassa mittakaavassa, ks. alempana), perhe on koossa ja toimeentulo turvattu (vaikka työt noin yleisesti ottaen lähinnä ahdistaa, mikä olikin varmaan teille kaikille uutta, muah). Kai se on se valkeus mikä saa mielenkin valoisammaksi.

***
Viime viikolla mulle sattui elämäni ensimmäinen työtapaturma. Kopsahti sen verran lujaa, että kävin sitten eilen oikein lekurilla näyttäytymässä, lähinnä jotta saan tulevaisuudessa asianmukaista hoitoa vakuutusyhtiön tuella, jos jotain pitkäaikaisvaikutusta ilmenee. Siltikin tunsin itseni ihan luopioksi: tässä sitä viedään turhan takia terveydenhuoltohenkilökunnan kallista aikaa, mähän pystyn sentään vielä kävelemään ja pääkin pysyy hartioilla. En vaan voi sille mitään, että suhtaudun lekureihin keski-ikäisen suomalaismiehen mentaliteetilla: lääkärihin ei mennä vaikka olis henki kysees, perskules.

Mulla on kokemusta mm. poikki menneestä varpaasta, jonka kanssa kinkkasin kaksi viikkoa ennen kuin uskoin. Ekähän sille sitten enää mitään voitu tehdä. Onneksi luut luutuivat suht’oikeaan asentoon. Koiran kanssa iltalenkillä murtuneen ranteen kanssa olin jo menossa nukkumaan jäinen hernepussi kaverina (”se on vaan tärähtänyt”), kun Miäs sai suostuteltua terveyskeskukseen. Joten ilmeisesti olen kuitenkin iän karttuessa edes vähän viisastunut.

***
Pandemiaan (en suostu sanomaan sitä sikainfluenssaksi, koska sillä ei ole mitään tekemistä sikojen kanssa) ei olla vielä Touhulassa kaaduttu, mutta koputetaan puuta. Kuopus notkuu toista päivää kotona lievässä lämmössä ja nuhassa, ja Miäskin uhkasi (ehkä, kenties) jäädä tänään kotiin (näkis vaan.) Luulisin niillä kuitenkin olevan ihan tavallista kausiflunssaa. Esikoinen aloitti eilen tet-harjoittelun päiväkodissa, ja olen ihan satavarma että kyllä se sen pandemian sieltä vielä kotiin kantaa. Koitetaan sitten selvitä siitä hengissä. Mä en vaan kykene menemään mukaan tähän yleisen tautihysteriaan. Onhan sitä nyt herranjumala sairasteltu maailman sivu. Jos mun kohtalo on kaatua tähän tautiin, olkoon se sitten niin ja aamen.

***
Projekti Oma Hevonen etenee tällä hetkellä lähinnä ajatustasolla. Aloin puolivakavissani katsella myytäviä hevosia netistä pari kuukautta sitten. Olin ihan varma, että meille löytyy hevonen ihan tuosta vaan, näin matalilla hakukriteereillä: säkä 150-160, ruuna (tammakin käy poikkeustapauksessa), ikää riittävästi mutta ei liikaa, koulutustaso kohtalainen, perusterve, hyvin käyttäytyvä, muiden kanssa kohtuudella toimeen tuleva, mutkaton perushevonen. Eestinhevonen tai iso poni olisi juuri meille passeli, mutta periaatteessa mikä vaan käy. Värillä ei ole väliä. Hintakatto varusteineen on 6500 e. Luulisi noita nyt olevan vino pino myynnissä, kun tällä hetkellä vielä pitäisi oleman ostajan markkinat eikä kauppa oikein käy.

Totuus paljastuu, kun tarpeeksi kauan selaa ilmoituksia. Vaikka hakukriteerit on olevinaan väljät, niin kummasti vaan mikään ei kuitenkaan käy. Tietyt avainsanat saavat mut heti hyppäämään ilmoituksen yli: laadukas, huippusukuinen, iso, näyttävä, kapasiteettia omaava, koulu-/esteruuna/-tamma, ”tavoitteelliselle junnulle/sennulle/mille vaan”, isoliikkeinen, ”valmis kisakentille”, ”parempaan harrastamiseen”, ”kokeneelle ratsastajalle”, ”tammamainen/orimainen”, jne.

Lisäksi on vielä henk.koht. mieltymykset: ei suokkeja, ei issikoita, ei raskaita rotuja, ei karvakasoja (=friisiläiset, cobit sun muut), ei lv-rotuisia (mulla ei sinänsä ole mitään lämppäreitä vastaan, hevonen on mulle aina hevonen rotuun katsomatta, mutta olen sen verran skeptikko että haluan hevosella olevan jonkinlaisen jälleenmyyntiarvon, jos se vaikka sitten osoittautuisikin meille vääräksi valinnaksi).

Yksi on liian nuori, toinen liian vanha. Kolmas on Lapissa (= käytännössä mahdoton lähteä katsomaan), neljäs ex-ravuri, viidennellä ”vanha vamma, joka ei haittaa käyttöä” (juuei, mun tuurilla olisi kolmijalkainen viikon päästä), kuudes on Virossa (kokemattomana en uskalla ostaa ulkomailta) ja niin edespäin. Moni muutoin täydellinen tapaus on himpun verran liian pieni. Esikoinen on kuitenkin kohtalaisen pitkä ja hoikka ja kasvaa vielä, en uskalla ostaa kovin pientä pollea. Tarkoitus on saada meille kaikille kaveri pitkäksi aikaa eteenpäin.

***
Toivottavasti tässä ei käy kuten aikanaan Touhua hankkiessani. Olin joskus hamalla 80-luvulla nähnyt kuvia nahkoista (eli siis lyhytkarvaisista collieista), ja muistan ajatelleeni että ”siinäpä on harvinaisen luotaantyöntävän näköinen rotu”. Myöhemmin taivuin sen verran, että ”soopeli ja blue merle jotenkuten menettelee, mutta trikki on kyllä ehdottoman ruma” (nämä ovat siis eri värejä). Narttuja olen aina vähän kaihtanut, ovat niin kimurantteja kouluttaa. Ja kas, mikäs se siellä kotona makoilee: trikki nahkanarttu. Elämä on joskus mutkallista.

Sanonpahan tämän nyt...

...vaikka tämän on sanonut jo melko moni muukin (kuten vaikka Satulahuoneen Heidi): kyllä joutaisi pudottamaan HIHS-lippujen hintoja, ja rutkasti. Väitän, että jos liput olisivat 30-40 prossaa halvempia, lehterit olisivat täynnä ja viivan alle jäisi enemmän rahaa. Plus tunnelma olisi katossa, toisin kuin nyt kun katsojia istuu siellä täällä ja aplooditkin on säälittävää hajanaista kläpytystä puolityhjässä hallissa.

Olin siis söndaagina (teinien vaatimuksesta) ko. pippaloissa. Katsastettiin pari pienempää luokkaa ja yksi nuivahko välinäytös* sekä kierreltiin expossa (joka tietty on se oikea syy miksi sinne pitää arsensa harva se vuosi raahata). Tänä vuonna oli kyllä luokattoman huonot expo-tarjouksetkin. Lama näkyy.

Tämä laihahko hupi tuli kustantamaan parkkimaksuineen 157 euroa. (Kyllä, luit oikein. Siis ilman niitä vähäisiä expo-ostoksia, kaffekupposia, kokiksia ja donitseja.) Ensi vuonna en kyllä mene, vaikka teinit ruikuttaisivat maailman tappiin. Lisäksi Tom Gordin kehtasi suunnilleen uhkailla tämän päivän Hesarissa, että jos ei arvon ratsastusta harrastava rahvas suvaitse ensi vuonna kuluttaa katsomon penkkejä ahkerammin (=pulittaa itsensä vielä kipeämmäksi), ei kinkereitä enää ole varaa järjestää.

Kuule Tomppa, niin shokkina kuin se saattaa sinulle tulla, meiksin elämää ei hetkauta pätkääkään vaikkei Hissiä enää olisi. Ollenkaan. Vaikka kuinka menisi siinä sivussa se yksi vakkari-mc-paikkakin (ja prinsessa ja puoli valtakuntaa ja maailmanrauha). Sen verran kaukana tällaisen tavistätiharrastelijan maailmasta on kilpaesteratsastus. Valitettavasti.

* Ja miksi, oi miksi sinne Hissiin piti saada ne länkkäriratsukotkin "reining-näytöstä" esittämään? Polleparat köpyttelivät menemään (länkkämittapuun mukaan) kivikovalla pohjalla, varmaan ihmetellen syvästi mikä tässä on homman nimi. Valmiiksi jo ilmoitettiin, että slaideja ei sitten pysty vetämään (no ei tod., sillä pohjalla), vaikka ne olisi olleet just sitä yleisön viihdykettä. Tosin ainakin toinen polle kyllä yritti urheasti (varmaan silkasta tottumuksesta) vähän slaidata.

Jos ko. näytös olisi ollut mun ensikosketus länkkärin, olisin kyllä ihmetellyt hartaasti, miksi tällainen on hyväksytty ihan olympialajiksi. Ja korostan siis, että tämä ei todellakaan ollut ratsastajien eikä hevosten laadun tai osaamisen puutetta. Olipahan vaan väärät asiat taas väärässä paikassa väärään aikaan.

edit myöh. No daah, siis eihän mulla oikeasti oo hajuakaan, onko reining olympialaji... enkä jaksanut tarkistaa. Ken tietää, voi kertoa kommenttilotassa :)

Huoleton hevoseton

[Alla oleva tajuttoman pitkä(veteinen?) jaarittelu on jonkinlaista omien ajatusten selvittämis-tajunnanvirtaa. Mulla ei ole oikein ketään, jonka kanssa tätä asiaa puisin, kun hevos-tuttavat ovat suurimmaksi osaksi ihan eri elämäntilanteessa (=ei perhettä) ja ei-hevostuttavat taas eivät tajua yhtään mistä puhun. Joudun siis juttelemaan aiheesta itseni kanssa täällä blogissa.]

Oman hevosen hankintaa on meillä pähkitty pitkään. Aluksi oma kopukka tuntui enemmänkin fantasialta, mutta nyttemmin siitä on alkanut tulla yhä todellisempaa. Viime viikolla otin taas yhden askelen eteenpäin, kun ilmoittauduin ratsastuskoulun karsinapaikkajonoon. Konkreettisesti asia tulee siis mitä todennäköisimmin eteen joskus tulevana talvena. Haluan ensin varmistaa konille haluamani katon pään päälle, ennen kuin alan edes katselemaan vakavissani mitään.

Tämä hevosasia on melko monitahoinen ja hankala juttu. Jos lapsia ei olisi, olisin enemmän kuin tyytyväinen nykyiseen hevostelutilanteeseen. Mulla on kiva (ja varsin huokea) vuokrapolle, mukava pikkutallin kaveriporukka ja asiantuntija-apua tarjolla enemmän kuin ehdin hyödyntää. Kotona on rauha maassa, kun harrastukseen ei mene miljoonaa (ainoastaan puoli- ;) ja tallipäivät ovat etukäteen hyvin tiedossa. (Vaikka ainahan siellä tallilla Miähen mielestä liikaa luuhataan, mutta siihen kitinään olen jo ihan parkkiintunut.)

Muttamutta. Vuosi vuodelta kertyy yhä enemmän syitä hankkia oma kopukka. Itselleni suurin houkute on se, että saisin viettää enemmän kaipaamaani aikaa jälkikasvun kanssa. Nythän tilanne on niin nurinkurinen, että vaikka meillä on lasten kanssa yhteinen harrastus, emme juurikin kyseisen harrastuksen aikaa vievyyden takia ehdi viettää kovinkaan paljoa yhteistä aikaa. (ouh! siinäpä vasta lausekukkanen ;)

Teinit ymmärrettävästi haluaisivat ratsastaa huomattavasti enemmän kuin nyt, kun taas mulle riittää 2 - 3 kertaa viikossa. Yksi hevonen riittäisi meille mainiosti, toisaalta kenenkään ei tarvitsisi venyä liikaa, mikäli ei joskus jaksaisi hevosta hoitaa tai liikuttaa.

Haaveilen myös nykyisenkaltaisen kiireen jonkinasteisesta helpottamisesta. Tallille ei enää tarttisi ehtiä klo x kaksi kertaa viikossa (kuten nyt pitää, kun lapsilla on hoitsut), vaan riittää kun sinne kampeaa itsensä tai lapsensa kun kerkeää. Yleensä olen tallipäivinä kroonisesti myöhässä ja kaahaan autolla hullun lailla leukalihakset pinkeinä. Pieni asia, mutta toistuessaan 80 kertaa vuodessa alkaa vituttaa (pardon my french.)

Olen siis päätymässä siihen, että järkevin vaihtoehto on ostaa oma kopukka. Miinuspuolia on ainoastaan yksi, eli raha. Vaikka nytkin hevosteluun menee ihan mukavasti massia, oman konin kanssa menot lähes tuplaantuu. Tulee olemaan varsin vaikeaa markkinoida idea Miähelle, joka ei vähimmässäkään määrin ole hevos- tai eläinihminen. Lukuisten laskelmien jälkeen tiedän, että meillä olisi kyllä varaa pitää omaa pollea, mutta jostainhan se raha tietysti on pois. Toisaalta ei ole reilua, että yksi ihminen jyrää tässä kohtaa kolmen yli.

Suurin yksittäinen kustannus (jos ei lasketa hevosen ostoa) on tallivuokra, joka ratsastuskoululla on melko mittava. Teinit eivät kuitenkaan halua luopua omasta talliyhteisöstään, joka on ihan ymmärrettävää. Monivuotiset ystävyyssuhteet ovat arvokkaita ja samanmielisten ihmisten seura on osa harrastuksen hauskuutta. Tallilla teinit voivat myös edelleen käydä tunneilla säännöllisesti. Sekin on ollut yksi mun reunaehdoista omalle hevoselle. Lisäksi siellä on maneesi, joka on melkoisen mukava juttu p**kakeleillä (joita ilmastonmuutoksen myötä tuntuu riittävän).

Mainittakoon myös, että tallilla on mun mielestä varsin kiva ilmapiiri, siis ratsastuskouluksi.Myös hevosten hoito, käsittely ja olosuhteet ovat kunnossa. Nämä eivät nykyisin todellakaan ole itsestäänselvyyksiä, monesti tuntuu että ne ihmisten sosiaalitilat ja muut ulkoiset asiakaspuitteet ovat tärkeämpiä kuin esmes se, saavatko hevoset ulkoilla riittävästi tai onko niillä hyvälaatuiset rehut.

Summa summarum: homma siis etenee pikkuhiljaa. Ehkä jonain päivänä toteutuu noin 35 vuotta elättelemäni haave ja mulla on oma kopukka. Kerranhan täällä vain eletään.

Tää melkein punastuu

Ihana valopilkku tässä ylimitoitettujen työtaakkojen murheen suossa:

Tein eilen kiireessä jutun haastattelun perusteella ja laitoin tekstin luettavaksi, hartaalla pyynnöllä että tarkistaja toimisi mahd.pikaisesti. Juuri äsken tuli sähköpostiin viesti, jossa todettiin etteipä siinä juuri korjattavaa ollut. Parasta oli lause "Taidat olla ammattilainen tai muuten vaan homma hanskassa".

:)))

Arkiremontin tarpeessa

Miäs kärsii (tai siis arvelen, että kärsii, mä mikään tsykoloogi ole, vaikka aikanaan luinkin kaikki lukion psykan kurssit jotka oli tarjolla) jonkinlaisesta post-työstressi-ilmiöstä. Ilmenee epämääräisenä ahdistuksena, haahuiluna, henkisenä rimpuiluna ja univaikeuksiana. Esmes viime yönä Miähen uni loppui kolmen maissa, jonka jälkeen tyyppi käänsi ja väänsi viiteen, kunnes antoi periksi ja siirtyi alakerran sohvalle tuijottamaan discovery channelia. (himppasen tuppasi häiritsemään allekirjoittaneenkin unia.)

Ongelmana siis on, että hemmo ei jotenkin pääse enää arkiolemiseen kiinni, kun on viimeisen vuoden tehnyt kaiken valveillaoloaikansa töitä. Puuttuu harrastukset, sosiaalinen elämä ja yleensäkin malli siihen, miten ns. normaali-ihminen viettää vapaa-aikaa. Eikä muusta perheestä oikein ole apua, kun sattuneesta syystä mun ja teinien arkirutiinit on olosuhteiden pakosta muotoutuneet sellaisiksi, että ne pyörii sataprosenttisesti ilman perheen päätä.

Miäs on siis vähän rassukka tällä hetkellä, se harhailee jossain perhe-elämän reuna-alueilla eikä oikein tiedä mihin tässä pitäis ryhtyä. Hillityt kalsarikännit ja himokuntoilujaksot vuorottelee. (koska alkoholin juomisesta tulee sille aina australian kokoinen morkkis.) Jotenkin se pitäisi saada potkaistua järkevään normiarkeen kiinni, mutta toisaalta, mikäs mä olen aikuista ihmistä paapomaan. Ratkaiskoon itse ongelmansa, niin tässä on muutkin joutuneet tekemään. Ja sitten taas toisaalta, äh.