Oispa aina loma

Vähän lomaraporttia, ettei tämä blogi ihan jää unholaan.

Melkein kaksi viikkoa lomaa takana. Tämä on tähän mennessä ollut jonkinlainen aktiivi/kotityö/harrastusloma, ja ihan kivaa on ollut. Mikä on melko outoa, koska viimeiset vuodet olen suorastaan hysteerisenä vahtinut, ettei minun lomalleni vaan kerry liikaa juttuja. Koska lomalla pitää vaan saada olla. Mutta ihminen on muuttuvainen olio. Olen näköjään muuttunut siihen suuntaan, että mua ei niinkään enää haittaa, vaikka olisi aamusta iltaan kaikkea pientä. (Taino, kyllä illalla pitää jo saada vaan olla ja löhötä.) Olen esmes jokaikinen aamu lomallani herännyt (herätyskellolla tai ilman) viimeistään klo 9, eikä se ole yhtään haitannut.

Ison osan lomasta on - tietysti!- vienyt hevostelu. Olen yrittänyt tuupata Vuokrista paremmaksi lännenratsuksi ja itseäni paremmaksi ratsastajaksi, vaihtelevalla menestyksellä. Vaikka mulla on mount everestin korkuinen itsekritiikki omaa ratsastusta kohtaan, uskaltaudun kuitenkin toteamaan, että olemme edistyneet viime vuodesta. Josta on pääasiassa kiittäminen opettajiani, Olmia ja Valkkua.

Hevostelun mukava puoli on, että monen vuoden haaveilun jälkeen olemme päässeet tänä kesänä lasten kanssa harrastamaan yhdessä, siis samalla tallilla. Lapset (njaa, käytännön syistä lähinnä Kuopus) ovat ratsastaneet kesän ajan Vanhaatammaa, joka on oman Vuokrikseni emä ja meidän tallin Suuri Persoona ja kantamamma. Sen kanssa aloitin itse muutama vuosi sitten itsenäisen ratsastuksen ja se on opettanut minulle hevosista paljon. Nyt se opettaa lapsiani, ja sitä on mukava seurata sivusta. (Tosin Kuopus ratsastaa mammaa jo nyt huomattavasti paremmin kuin mihin itse ikinä pystyin. Mutta niinhän se sananlaskukin menee.)

Ja entäs ne meidän ihkut rotat! Siimahännät ovat nyt about täysikasvuisia, ja kesyjä kuin mitkä. Matkustelevat ihmisten olkapäällä sinne tänne, tuntevat nimensä ja tulevat kun huudetaan. Varsinaisia pieniä koiria. Rotissa eniten hämmästyttää niiden rohkeus ja uteliaisuus. Noin pienen eläimen luulisi olevan edes vähän arka ja varovainen, mutta ei. Nämä tunkevat itsensä joka paikkaan ja haluavat olla mukana kaikessa. Mitä sä teet, mikä sulla on kädessä, mihin tuo reikä johtaa, mitä tuolla toisella puolella on, mikä tuo iso muriseva eläin on? Rotta on kyllä yksi maailman pelottomimmista elukoista, se on varma.

Ja kun eläinrintamalla jatketaan, Touhulle rotat ovat ihmetyksen aihe. Se mielellään tutustuisi niihin lähemmin, mutta ei saa. Pelkään pahoin siimahäntien joutuvan sen ruokalistalle. Touhu on nimittäin näennäisestä nynnyydestään huolimatta melko pätevä saalistaja, enkä halua että se pääsee rottapaistin makuun. Muutoin meillä eletään rauhaiseloa, Touhun vanhat kauhut eivät ole hellittäneet, mutta otetaan päivä kerrallaan ja katsotaan.

Hm. Tästä lomaraportista näköjään tuli aika elukkapainotteinen, miksiköhän? Vaikka kyllä meillä muutakin elämää on, uskokaa pois ;)

Esikoinen valmistautuu ripariinsa ja minä rippijuhliiin (eilen jopa kävin teeskentelemässä hyvää vanhempaa riparilaisten vanhempainillassa ja täydestä meni). Miäs tekee edelleen paaaaljon töitä, ehkä se joskus malttaa jäädä lomalle. Kämppää on yritetty saada sen näköiseksi että tänne kehtaa vieraita päästää, siis siivottu nurkkia ja roudattu kamaa roskikseen/kierrätykseen ja mattoja pesulaan. Barcelonan matka siintää tulevaisuudessa ja sen jälkeen työreissu rapakon taakse.

Ja tietysti olen myös nähnyt todella paljon omituisia unia. Ihan sitä normaalia kesälomakamaa, esimerkiksi viime yönä olin tukevasti raskaana ja varma siitä että se oli poika. Tuskahiessäkylpemis-painajaiset antavat vielä odottaa itseään.

Voikun ei tarttis mennä töihin enää ikinä.

Taivas on kirkas ja napakka

Taas näitä taivaskuvia. Ei keksinyt muuta tähän hätään.

Tokavikan työpäivän (jihuu! hurraa!) kunniaksi päätin vähän päivitellä blogia pitkästä aikaa. Älkää peljätkö, en aio tarjoilla mitään kaikenkattavaa stooria viimeisten puolentoista kuukauden tapahtumista. Sitäpaitti ei mun elämässä yleensä tapahdu mitään niin jännää, että siitä kannattaisi kauheasti alkaa meuhkaamaan.

Töissä menee edelleen sillain tasaisen tappavasti, parempia aikoja odotellessa. Yritän muodon vuoksi rääpiä vielä yhtä isoa juttua kasaan, ettei tarttisi sitten lomien jälkeen heti paahtaa ylitöitä, mutta myönnän että perin nihkeästi kapajaa Touhiksen käsi kohti puhelinta näinä päivinä. Taitaa jäädä asiantuntijahaastattelut elokuulle. Ja ainahan voi uskotella itselleen, että ei ne kuitenkaan olisi olleet edes paikalla/vastanneet puhelimeen/ehtineet haastateltaviksi/halunneet kommentoida. Ah suloinen itsepetos, mihin joutuisinkaan ilman sitä. (pöpilään, varmaan. tai johonkin hyvään työpaikkaan.)

Touhulan teiniosasto kunnostautui loppukeväästä taas sekä harrastuksissa että koulutyössä. Kuopus oli peräti luokkansa paras ja sai paikallisen Lions Clubin stipendin. Tyyppi oli itse vaan, että ”jes, sain matikasta kympin ja B vaan ysin”. (B on siis sen bestis.) Perin kilpailunhaluinen mukula on se, mihinkähän mä sen kanssa vielä joudun. Samana päivänä se oli vielä hilkulla voittaa oman tallin kisoissa helpon kouluratsastusluokan parinkymmenen lähtijän joukosta, onneksi jäi nipin napin toiseksi. Kyllä se tekee ihmisentaimelle hyvää välillä hävitäkin.

Elukkaosaston kuulumiset: Touhulla menee harvinaisen hyvin, koska viime aikoina ei ole pudonnut lumia katolta (vaikka näillä lämpöasteilla sekin ehkä voisi olla teoriassa mahdollista, ai mikä kasvihuoneilmiö?) ja toistaiseksi ainokainen ukonilmakin sattui niin, että oltiin kaikki kotosalla. Meille muutti myös uusia perheenjäseniä, rottia elikkäs kotoisammin siimahäntiä. Sh ykkönen on vilkas keppostelija ja Sh kakkonen rauhallisempi ruuasta nautiskelija. Ja söpöjä kuin mitkä, myönnettävä on.

Ei mulla sit vissiin muuta akuuttia asiaa ollut. Laadin tänään vähän lomatyölistaa (tiedän, ei sais mutkun on rippijuhlia ja kaikkea muuta) ja siitä tuli pitkä. Toisaalta oma vika, olen ihan törkeästi lykännyt kaikki mahdolliset asiat ”sitkun mulla on loma” -mantralla hamaan tulevaisuuteen.

Ja loppuun vielä mainos hyvän asian puolesta: Älä häkitä -kampanja muistuttaa, ettei ihmisen parasta kaveria saa laittaa häkkiin. Taidan olla aika naiivi, mulle ei ole tullut mieleenkään hankkia Touhulle häkkiä edes kaikkein hankalimpina aikoina.

Tätä ette osanneet odottaa

Vaihteeksi ajattelin listata muutamia ajankohtaisia ilonaiheita. (Kuinka epä-touhismaista, ei siis lainkaan valitusta tällä kertaa. Rahoja ei silti palauteta, sori vaan.)

Kuopus tuli eilen kotiin leirikoulureissultaan ehjänä ja kokemuksia pursuillen. Oli työn ja tuskan takana saada se joskus klo 23 jälkeen nukkumaan, kun sen ensin piti näyttää kaikki kiljoona matkalta napattua valokuvaa (joista kolme neljäsosaa oli peuroista, saksanhirvistä, villisioista ja strutseista) ja ostetut tuliaiset ja kertoa mitä kaikkea oli nähty ja koettu.

Mä taidan olla ihan läheisriippuvainen lapsistani, mulla oli niin ikävä Kuopusta koko ajan. Eilen iltapäivällä huokailin että voikun se Kuopus jo tulisi äkkiä kotiin, on niin ikävä. Johon Esikoinen tokaisi:

- Mulla on ollut sitä ikävä jo eka päivästä lähtien.

Miten ihkua ja perin yllättävää! Mä kun kuvittelin, että teiniä vähän ärsyttäisi jatkuva pikkusysterin kanssa hengaaminen (jota se joutuu tekemään melko paljon mm. yhteisen harrastuksen takia), ja se olisi ollut onnellinen kun saa välillä olla rauhassa. Mutta kait ne sitten on ihan oikeastikin kavereita.

Lisää ilon aiheita: syvät vatsalihakseni ovat ihan kuoleman partaalla. Ja mitäs ilon aihetta siinä on, kysytte? No, se vain kertoo siitä että saatoin eilen ratsitunnilla tehdä jotain okeinkinpäin siellä hevoisen selässä, kun yritin 60 minuutin ajan koota sitä vuorotellen ravissa ja laukassa*. (Toisaalta on kyllä jo melko syvälle menevää masokismia, että pystyy iloitsemaan siitä että sattuu.)

Lisäksi ulkona paistaa aurinko, oletan tänään saavani kaikki työlistassa seisovat hommat valmiiksi (kerrankin!), illalla aion tehdä hyvää ruokaa uudella reseptillä, huomenna lähden morjestamaan mutsia maalle (no siinä ei nyt mitään varsinaisesti ratkiriemukasta muutoin ole, mutta pääsen tyyppäämään sen uutukaista mönkkäriä, joka varmaankin tulee olemaan hauskaa.)

Ja onhan siinäkin jo ilonaihetta riittämiin, että on perjantai eikä tarvitse avata sorvaamon ovea kahteen päivään. Ja kesälomaan on enää 28 arkiaamua. Jihaa.

* Ei-hevosihmisille tiedoksi, että olisi juurikin oikein ja suotavaa ratsastaa ja hallita hevosta etupäässä istunnalla eikä ohjilla, kuten maallikot usein erehtyvät luulemaan.

Makasiinityyppinen postaus taas kerran

Esikoinen ja polle kisoissa vuosi sitten.

Minäminäminä ja mun terveys
Ai ettei se ketään kiinnosta? Mut kun tää on mun blogi niin kerron nyt kumminkin. Terveydentila on aika ookoo, vitamiinit taitaa purra koska en ole ihan niin väsy kuin olin. Tai sitten se auttaa, etten revi itsestäni irti ihan täysiä tehoja* (joka taasen aiheuttaa kohtuullisen isoa syyllisyyttä, mutta elämä nyt kertakaikkiaan ei ole täydellistä).

Tänään olin vuotuisessa hammaskaluston rassaus- ja hiekkapuhallushuollossa**, ja täti kehui että siistiltä näyttää (no, kyllä mä niitä hampaita yritän hinksuttaakin minkä jaksan). Mun suuhygienistini on siis niin ihku ja mukava, että maksan sille ilomielin satasen vuodessa miinus kelakorvaukset siitä, että se pitää hymyn pepsodenttina ja leegojenvälit puhtaina.

Kopotikopoti
Teiniosasto kunnostautui vappuviikonlopun harkkaestekisoissa, Esikoinen tuli kotiin peräti ruusukkeen kera ja Kuopuskin hyppäsi oikein mallikkaasti ekan 70 cm luokkansa, vaikkei sijoittunutkaan. (Voin vertailuksi kertoa, että itse en ole ikinä hypännyt 80 cm korkeampaa estettä, en edes hurjassa nuoruudessani, joten nostan hattua lapselle.)

Vuokriksen kanssa on pikkuhiljaa haettu ja löydettykin parempaa yhteistä laukkasäveltä, kun olen ratsastanut sitä pari kertaa gramaaneiden*** kera. Periaatteessa vastustan henkeen ja vereen kaikenlaista hevosten käärintää ja paalaamista apuohjavirityksillä, mutta näköjään joskus nynnytädin on ihan hyödyllistä ottaa hetkeksi käyttöön apuväline, jolla polle pysyy varmasti hanskassa. Että kaunis kiitos vaan Olmille, joka mut patisti ne narut virittelemään. Ilmeisesti kyseessä on enemmänkin henkinen apuväline, koska 90 prosenttia ajasta gramaanit roikkuu noin Vuokriksen polvissa eikä ole siis ollenkaan tiukalla, kuten luulisi. Jotenkin ne narut vaan rentouttaa mut.

Sorvaamo from hell
Pomolla on yritysjärjestelyjen myötä niin paljon muita kiireitä, että tod. näk. jossain vaiheessa taas tämänkin lehden aikataulu tulee kaatumaan. Mutta en kerta kaikkiaan aio surra sitä etukäteen. Tällä hetkellä mua ottaa eniten pattiin se, että pari työkaveria on ottaneet tavakseen tulla mulle itkemään pomon tylyä käytöstä. Mun pitäisi ilmeisesti toimia jonkinlaisena välikätenä ja välittää terveisiä eteenpäin. No todellakaan hei rupea tuommoiseen. Tarpeeksi vaikeaa on nykyiselläänkin.

Onneksi lomaan on enää 6,5 viikkoa. Ja ainahan sitä voi lähteä lätkimään. Laskin just, että saisin ansiosidonnaista yli puoltoista tonnia kuussa.

Loppukevennykset
Eilen ajoin töihin leson bemarin perässä. Kun se pysähtyi punaisiin, katse osui sattumalta takaluukkuun. Siihen kohtaan, missä yleensä lukee auton malli, oli aivan oikean näköisillä metallikirjaimilla muotoiltu sana JATKE.

Toinen loppukevennys: Kuopus lähti eilen leirikouluun Ahvenanmaalle. Mä olin ilmeisesti ohjeistanut sitä vähän liiankin innokkaasti, koska noin viisi minsaa sen jälkeen kun niiden bussi oli startannut koulun pihalta tuli kännykkään viesti: ”bussissa, pääsin matkaan TURVALLISESTI.”

Lukuvinkki
Ai niin, meinasi unohtua: kaikille ratsastuksen harrastajille suosittelen suurella lämmöllä sivupalkissa mainittua uutta kotimaista istuntakirjaa. Siinäpä pitkästä aikaa tietokirja, joka on niin sujuvasti, hauskasti ja oivaltavasti kirjoitettu, että sitä lukee melkein kuin romaania. Plussana vielä kaunis kuvitus.


* Eli ne prkln avoimen yo:n opinnot sit todellakin taisi jäädä tältä osaa. Ehkä katson vielä uudelleen syksyllä, kait nää kevään kaksi jaksoa saisi jälkeenpäinkin tehdä (jos maksaa kurssimaksut uudelleen). Harmittaa ihan pirusti mut kun ei repee niin ei repee.

** Vai mikä soodapesu se nyt oikeasti onkaan. Hiekkapuhallukselta kuitenkin tuntuu.

*** Apuohja, jolla ratsastaja (halutessaan) saa hevosen pään pysymään alhaalla.

Lapaluut laulellen

Irrottelen täällä sorvaamossa työnteon lomassa yhteen kasvaneita lapaluitani, joiden väliin joku on lisäksi tunkenut puukon. Tai siis siltä musta ainakin tuntuu. Olin sunnuntaina talkootöissä ratsastuskisoissa semmoiset 10 tuntia, ja ilmeisesti selän takaa oviaukosta puhaltanut viima teki tepposet. Eihän sitä tietenskään siinä hötäkässä huomannut, vasta seuraavana aamuna.

Aloitin viime viikolla tukevan vitamiini-hivenainekuurin, katsotaan jos saisin tämän megaväsymyksen nujerretuksi. Eihän se ihan normaalia ole, että ihminen raahautuu päivästä toiseen hämärän rajamailla. Nukun kumminkin ihan kohtuullisen hyvin, 7-8 tuntia yössä, joten vika lienee jossain muualla. (tai sitten se on korvien välissä).

Mut hei, kolmipäiväinen viikonloppu tulossa, siinähän ehtii vaikka mitä! Vapunaattona luuhataan töiden jälkeen tallilla ja ratsastetaan, illalla ehkä vähän grillaillaan kotosalla ja katsotaan tuliterä Twilight-DVD (jonka pitäisi ilmiintyä kauppoihin huomenna). Vapunpäivänä mennään pitkästä aikaa porukalla piknikille Ullikselle. Lauantaina aion potea krapulaa. Söndaagi menee jännätessä teinien kisasuorituksia estekisoissa (pikkuinen Kuopus menee elämänsä ekaan 70 cm luokkaan, eli tulen varmaankin tarvitsemaan rauhottavia tai jotain.)

Ja jossain välissä ehkä pitäisi laitella vähän partsia kesäkuntoon, haravoida pihaa, siivota ja pakata Kuopukselle kamat valmiiksi maanataina alkavalle leirikoulureissulle.

(Hm. Edellistä litaniaa kirjoittaessani alkoi taas pikkuhiljaa tuntua, että vuorokaudessa sopisi olla vähän enemmän kuin ne vaivaiset 24 h. No, itseni tuntien tingin taas noista siivoamisista sun muista tylsistä kotitöistä. Kesällähän ollaan ulkosalla, ei silloin haittaa vaikka sisällä olisi astmaatikon painajaisen verran pölyä ja likaa. Eihän?)

Nyt lähden hetkeksi sosialiseeraamaan työkaverin kanssa ja kyselemään viikonloppukuulumisia. Mihinkähän lokeroon sen merkkaisi? Meillä on nääs menossa pomon kanssa viikon mittainen työajanseurantaprojekti, jossa merkataan vartin tarkkuudella tekemiset ylös. Yritetään päästä käsiksi siihen, miksi meillä nykyään aikataulu kusee melkein joka välissä. (ja tämän 10 minuutin bloggaamisen aion merkata kylmästi ”tauoksi”.)

Long time no see

Pitkä aika ilman merta, vain miten tuon nyt kääntäisi. Koska asiaa on paljon, otan taas väliotsikot käyttöön.

Journalistinen prosessi romahti
Tässä on kyllä jo väkevää symboliikkaa! Mun työhuoneen seinällä on kaksi isoa kaaviohässäkkää, journalistinen prosessi ja lehden prosessi. Ensin mainittu on ruvennut tippuilemaan seinältä. Korjaan sen yleensä joka aamu sorvaamoon saavuttuani lattialta takaisin seinälle. Siitäköhän syystä meidän aikatalutkaan ei nykyään ikinä pidä ja joka lehden loppuviivoilla istutaan täällä iltaa myöten? Ikuinen kiire todellakin syö ihmistä, voin kertoa.

Toisaalta pomohenkilö on ollut esimerkillisen hyvällä tuulella jo pitkään. Voisinpa vain luottaa siihen että asiantila olisi pysyvä. Muutenkin kohtelu sorvaamossa on ollut perin asiallista, lieneekö vaikutusta sillä että olen itse ollut ihan ”haistakaa v---u” -mielialalla koko viimeisen vuoden. Mä vaan niin toivoisin, että työyhteisö olisi mukava ja avulias ihan luonnostaan, ilman että ensin tarvitsee ottaa kovat keinot käyttöön. Taidan olla liian kiltti ja viaton tähän maailmaan.

Hermolomaa hobusten kera
Perinteinen Viron ratsiloma tuli taas heitettyä pääsiäisenä. Tällä kertaa oli normaalia enemmän vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ratsastettavana oli paljon 5- ja jopa 4-vuotiaita hevosia, koska tilalta oli talven mittaan myyty Suomeen parikymmentä hevosta (vetäjän mukaan ”kaikki parhaat”.) Kuten esimerkiksi se tummaruunikko tähtipääruuna, johon viime vuonna tykästyin. Joku sai kivan hevosen.

Teinikuulumiset
Sain vihdoin eilen hoidettua yhden ikuisuushomman, eli ostettua Esikoiselle uuden fillarin. Teiniparka on kärsivällisesti sotkenut viimeiset pari kesää vanhalla pieneksi jääneellä sykkelillään, kun en ole ehtinyt muka kauppaan asti. Esikoinen on myös alkanut meikkaamaan ja istuu illat pitkät tietsikalla chatissä, eli ikäkauden mukainen kehitys etenee ihan normaalisti. Silti se on edelleen sellainen kiva ja kiltti ihkuteini.

Kuopus puolestaan sai laulukokeesta kympin (sillä on Euroopan tiukin musaope, joka ei armopisteitä jakele, joten ilmeisesti mukula tosiaan osaa laulaa), ja on menossa hyppäämään elämänsä ekan 70 cm esteluokan ihan kohtapuoleen.

Joku tässä yhtälössä mättää mutta en tiedä mikä
Muutaman viikon takaisesta flunssasta lähtien olen ollut jotenkin ihan vetämätön. Ihan kuin olisi jatkuvasti krapula, vaikka ei ole. Epämääräisesti jomottaa ja pakottaa sieltä täältä, väsyttää normaaliakin enemmän ja järki juoksee puoliteholla. Mikään kiva ei tunnu kivalta, joka aamu ajattelen vain että kun tämänkin päivän saa taas pulkkaan niin hyvä. En ehdi tehdä puoliakaan mitä pitäisi, hyvä kun saan aina seuraavan päällekaatuvan homman hoidettua.

Joitakin esimerkkejä: meillä on etukuistilla vielä täysi joulukoristus valoineen (valot olen sentään saanut sammutettua) ja keittiössä jouluverhot. Takaterassi odottaa kesäkalusteita, mutta kun se on talven jäljiltä täynnä epämääräistä rojua odottamassa kaatis/kierrätyskeskus-keikkaa. Pilaantunut pakastimen sisältö on edelleen heittämättä pois (lapset jättivät muutama viikko takaperin pakastimen oven raolleen vuorokaudeksi). Kirjaston kirjat myöhässä ja sakko vaan kasvaa. Plus tietty ne normaalit: kennelillinen villakoiria sisällä, joka paikka täynnä turvetta (tallilta) ja hiekoitussepeliä ja pyykkikorit tursuaa yli.

Niin, ja ne avoimen yo:n opinnotkin taisi jäädä ihan alkumetreille. Tulipa siis heitettyä kolmisen sataa egeä kankkulan kaivoon. Paitsi jos jostain kumman syystä saan jonkun ihme buustin päälle vielä loppukeväästä. Epäilen.

Lohdutan itseäni sillä, että ulkona sentään paistaa aurinko. Ja on perjantai.

Kevätkatsaus

Jaahas. Taas on pakollinen kevätflunssa kärsitty. Tällä kertaa sairastettiin mukavasti limittäin ja lomittain lasten kanssa, joka oli sikälis ookoo ettei kenenkään tarvinnut olla yksin kotona sairaana. Aina oli toinen sairas seurana. Vaikka niin luulin, ei se maailma näköjään mihinkään karkaa vaikka itse on pari viikkoa henkisesti ja fyysisesti poissa kuvioista. (Paitsi Vuokris ei ollut tuntevinaan kun menin kahden viikon tauon jälkeen tallille. Pitkävihainen elukka on se.)

**
Kipeänä ollessa tuli muuten katsottua ennätyspaljon telkkaria. Maattiin Kuopuksen kanssa sohvalla vierekkäin peiton alla ja töllättiin tuntitolkulla naistenkanavaa. Noin yleisesti ottaen ohjelmat olivat joko huvittavia tai yhdentekeviä, mutta Kotivinkin mainos sai aina mut ihan sekopääraivon valtaan. Se on siis niin kertakaikkisen tyhmä ja tampio ja asenteellinen ja idioottimainen ja vaikkamitä! Joskus ammoin ykkösinhokkini oli se margariinimainos, jossa kersat syövät leivistä vain keskustat, mutta tämä menee kyllä kirkkaasti yli siitä. Onko tuollaisia pariskuntia oikeasti olemassa? Ei helvata.

**
Mitäs muuta. Töissä ei ole mitään mullistavaa, sitä samaa p--kaa. Fuusioiduttiin tuossa taannoin toisen puljun kanssa, mutta eipä se taida juurikaan mihinkään vaikuttaa. (ainakaan positiivisesti).

Viikonloppuna pitäisi jaksaa väsätä taas yksi avoimen yo:n essee*, siivota (kolmen viikon siiivoustauko todellakin näkyy!), haalia kasaan passit ja auton paperit pääsiäisen Viron reissua varten, pestä x koneellista pyykkiä (että saadaan puhtaat ratsivekkaat sinne Viroon), käydä hankkimassa lapsille uudet turvaliivit, haudata yksi ravunsyötti**, pesettää auto ja taittaa yksi ratsastuskisojen käsiohjelma. Siis normaalien hommien lisäksi.

Eikä mulla nyt sit muuta. Menen kahville.


* Meneillään olevan opintojakson ope on ihan belsebuubista. Teettää nippukaupalla helvetillisen työläitä (ja täysin turhia) esseitä, joissa tärkeintä ei ole sisältö tai se, oppiiko oppilas jotain hyödyllistä, vaan lähdeviittausten määrä ja muoto. Olen taas joutunut opettelemalla opettelemaan pitkien ja vaikeaselkoisten, useita sisäkkäisiä lauseita sisältävien virkkeiden muodostamista, kun toimittajan työssä ensin vuosikaupalla olen niistä pyrkinyt eroon. (ja tuossahan sitä jo tulikin pari oivaa esimerkkiä ko. lauseista.)

** Perheen viimeinen jyrsijä lähti eilen gerbiilien taivaaseen eläinlääkärin avustamana. Vanhus oli muutaman päivän lähinnä kyyhöttänyt pesässään ja hengitti jo aika vaikeasti, joten päätettiin lasten kanssa ettei anneta sen kärsiä enempää. Vajaat 4 vuotta on jo ihan kunnioitettava ikä gerbiilille. Ravunsyöttien jälkeensä jättämää aukkoa paikkaamaan meille muuttaa kesyrottia, joita pitäisi alkaa etsiskelemään joskus pääsiäisen jälkeen.